Hän on rakas. Niin rakas, että häneltä on vauvasta asti on kysytty, mitä hän tahtoo.

”Haluaisitko syödä – mitä? Ai et halunnutkaan? Haluatko leikkiä, pelata (omilla säännöilläsi), piirtää, riehua…?” Kumma juttu, että lapsi tahtoo kaikenlaista eikä kuitenkaan keskity mihinkään, jos mieltä saa koko ajan muuttaa.

Toinen kummallisuus, jota olen kuullut ihmeteltävän, on se, että perheen kuopuskin on alkanut käyttäytyä yhtä tottelemattomasti kuin esikoinen. Vaikka kielletään. Jopas siinä nyt on taakkaa kerrakseen.

Syy voi kuitenkin olla selvä, vaikkei sitä perheessä tunnistettaisikaan. Jos kerrotaan säännöt ja rajat, mutta niiden noudattamatta jättämisestä ei lapsen kokemuksen mukaan seuraa mitään, ei sääntöjä ja rajoja olekaan. Pienempi oppii pian saman, minkä isompi jo tietää.

Kouluiässä näitä toimintatapoja voi olla myöhäistä yrittää muuttaa – varsinkin, jos vanhemmat pysyvät sallivassa asenteessaan.

Hän on rakas. Niin rakas, että hän saa tehdä luokkakavereilleen pahaa hyvittämättä sitä mitenkään ja silti heidän pitäisi olla ystäviä keskenään – ainakin tämän ”rakkaan lapsen” vanhempien mielestä.

”Kun hän ei ymmärtänyt…” Eipä taida jatkossakaan ymmärtää, jos sitä ei vaadita.

Vanhemmat uskovat hänen tarinansa. Siksi hän on sairaana silloin, kun häntä itseään huvittaa. Vaikkapa silloin, kun televisiosta on edellisenä yönä tullut jotain kivaa katsottava. Kouluun palatessa voi sitten vaatia tukiopetusta.

Mutta mitä se minulle kuuluu, kuinka muut kasvattavat lapsensa? No sitä, että kun kyseenalainen käytös ulottuu minun ja läheisteni reviirille ja kukkarolle, touhu alkaa korventaa ihan henkilökohtaisesti.

En varmasti itsekään ole täydellinen kasvattaja. Niin kelvollinen kuitenkin koen olevani, että uskallan arvostella ja nostaa esiin edellä kuvaamiani lähes kaiken sallivia ylilyöntejä.

Mielestäni paljon suurempaa rakkautta (ja kasvatuskykyä) osoittaisi esimerkiksi se, että lapsi opetettaisiin ymmärtämään tekojensa ja tekemättä jättämisiensä seuraukset. Se olisi vastuullista sekä lasta että yhteiskuntaa kohtaan.

Meillä aikuinen on pomo – ei lapsi. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa tyranniaa: eihän hyvä pomo sellaisia keinoja käytä.

Näille lapsille, joille lähes kaikki on sallittua, voin vain toivoa onnea tulevaan. Menestyksestä en noista lähtökohdista käsin uskaltaisi haaveillakaan. Aikuisten maalimassa ei kannata tehdä eikä jättää tekemättä läheskään kaikkea, mitä itse haluaisi.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Ylöjärven Uutisissa 21.3.2018