Joitain kuukausia sitten lähikuntosalini pukuhuoneen järjestys uusittiin. Ihana, raikas muutos!

Kaikki eivät siitä kuitenkaan pitäneet. Ymmärrettävää. Ihminen on usein konservatiivinen. Minäkin olen: valitsen aina saman kaapin, jos se vain on mahdollista.

Entä jos vakikaappini onkin varattu? No silloin valitsen tietysti viereisen. Miksi? Mitä järkeä on tuppautua toisen kylkeen, kun vapaata tilaa on vaikka kuinka paljon ympärillä? Miksi aiheuttaa ruuhkaa pienelle alueelle?

Siksi, että parhaiten muistaisin, minne olen treenikassini jättänyt. Jos siirtyisin pois tutusta rivistä, saattaisin eksyä. Olen rutiinieni vanki.

Samaa tapahtuu pysäköintialueilla. Mieluiten ajan tiettyyn ruutuun, mutta jos se ei onnistu, niin mahdollisimman lähelle. Parkkeeraus kannattaa mielestäni muutenkin hoitaa tiiviisti. Ärsyttävintä – ja turhinta tilan haaskausta – on nimittäin se, että ihmiset pysäköivät miten sattuu väljästi ja jättävät puolen auton levyisiä välejä. Tällöin moni saattaa lopulta jäädä ilman paikkaa.

Kirjastojen lukusaleissa ja eri kokoustiloissa pyrin yleensä samalle paikalle kuin ennenkin. Kotona perheeni ruokapöydässä olen istunut rikki muutaman tuolin, ennen kuin tajusin, että niitä kannattaa kierrättää pöydän ympärillä. Tämän idean ansiosta ne kuluvat nyt tasaisemmin, vaikka paikkani muuten säilyisi muuttumattomana.

Isommissa asioissa saatan sitten joustaa paljonkin, kun nämä arjen peruspilarit ovat kunnossa. Hassua, myönnän toki.

Roolillakin on merkitystä. Ei minulla ole valtaa läheskään kaikkeen. Vallankäytön mahdollisuus voi olla jollakulla toisella ja hän ratkaisee, käyttääkö sitä vai ei.

Eräs johtotehtäviään laiminlyönyt henkilö syytti epäonnistumisistaan porukkaa, jota hänen oli määrä johtaa: osa tiimiläisistä oli vaihtunut uusiin, joten kaikilla ei ollut aiempaa kokemusta juuri näistä hommista.

Mitä kummaa? Lähtökohtaisesti paras kokoonpano on nimenomaan sellainen, jossa on sekä ”vanhoja” että ”uusia” – sekä kokeneita (mutta jotkut ehkä jo hieman urautuneitakin) että kokemattomia (mutta innokkaita ja mahdollisesti tuoreita ideoita pursuavia).

Muutos on osa elämää. Muutoksen suuntaa ja nopeutta on silti syytä pyrkiä ohjailemaan. Yhdessä tehdään, mutta johtajan pitäisi johtaa. Ei vetäytyä.

On helppoa, mutta useimmiten myös vastuutonta syyttää muita omista mokista. En minäkään olisi kolaroinut, jos olisin saanut pysäköidä tutuimmalle paikalle. Mutta kun joku toinen oli jo ottanut sen käyttöönsä, niin minun velvollisuuteni oli sopeutua.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Ylöjärven Uutisissa 23.10.2019.